Kaiken saaneet valittajat
Meille on annettu kaikki. Kaadettu niskaan. Kannettu ämpärillä. Koulutusta, hyvinvointia, maksutonta kouluruokaa, pitkiä vanhempainvapaita, tukia heikoimmille. Ja miten me vastaamme? Valittamalla. Valittamalla. Valittamalla. Kaikesta. Olosuhteista. Säätilasta. Pomoista. Kouluruoasta. Sosiaalituista. Työstä. Työn puutteesta. Opettajista. Hallituksesta. Kaikesta.
Olemme kadottaneet kiitollisuuden osoittamisen taidon. Olemme myös kadottaneet yrittämisen halun, sillä meidän ei enää tarvitse ponnistella saavuttaaksemme elintason, joka olisi minun isovanhemmistani tuntunut miljonäärin elämältä. Meille kuuluu kaikki, ja mielestämme aika paljon lisääkin!
Jos meille itsestään selvä maksuton, korkeatasoinen koulutus – aina maisteriksi valmistumiseen asti – annettaisiin kehitysmaassa elävän nuoren aikuisen käsiin, hän tekisi sillä ihmeitä. Hän hämmästelisi mahdollisuuksien runsautta ja tarttuisi toimeen. Me suomalaiset sen sijaan hämmästelemme naistenlehdissä julkaistuja tarinoita vaikeista elämänkohtaloista. Hämmästelemme siksi, että niiden päähenkilöt poikkeuksetta kertovat olevansa kiitollisia. Koetusta. Uusista mahdollisuuksista. Elämästä ylipäätään.
Mitä tälle maalle pitää tapahtua, että opimme taas ponnistelemaan paremman tulevaisuuden puolesta? Ja kiittämään siitä, mitä meille on annettu?