Inhimillisyys – ihmisen mitta
Kiiltokuvien aika on ohi. Haluamme ihmisen esille. Jotain johon samaistua, jotain mitä tuntea. Ihminen, kasvot, persoona. Niitä me janoamme.
Hukumme ennustuksiin tekoälystä, robotiikasta ja boteista. Älyteko olisi ylistää inhimillisyyttä. Robotit ovat loistavia olemaan robotteja. Robotit yrittävät imitoida ihmistä, mutta miksi ihmiset yrittävät imitoida robotteja? Mitä jos me vuorostaan loistaisimme inhimillisyydessä. Siitä meidät kai on tehty. Parhaimmillaan.
Meillä on teknologiat tavoittaa yli puolet ihmiskunnasta. Mutta onko meillä oikeasti riittävästi sanottavaa? Ihmisillä on kanavat tukossa. Tietoähky. Tähyilemme ihmisiä ja ihmisten muodostamia yhteisöjä, yrityksiä, jotka uskaltavat tehdä ensimmäisenä asioita, ilmiöitä ja tekoja toimialallaan ja valitsemissaan kanavissa. Jotain liikuttavaa. Me kaipaamme tahoja, jotka aktivoivat mielikuvituksemme, pääsemään läpi suojakuoriemme. Siksi luovuus tekee paluun. Mutta sen pahin este on häpeä.
Kaikki meistä kantavat häpeää
Riitänkö minä, riittävätkö ideani? Ihminen vailla häpeää on vailla empatiaa. Ne, jotka pystyvät paljastamaan häpeänsä, toimivat korkeammalla tasolla. Koska he tulevat nähdyksi. Nähdyksi tulemisen hinta on kuitenkin haavoittuvuus. Rohkeutta paljastaa sydämensä. Olla pelkäämättä paljastumista. Sillä elämän parhaat palkinnot jaetaan heille, jotka uskaltavat paljastua. Olla sinut itsensä kanssa. Olla luova. Jakaa. Ja rakastaa.
Tunnetko täydellisiä ihmisiä? Vai sellaisena näyttäytyviä? Suurin haasteemme on luopua kiillotetusta haarniskasta ja paljastaa pala ihmistä. Täydellinen on tylsää, vasta särmä tekee ihmisistä ja brändeistä kiinnostavia. Ja samaistuttavia. Kun emme uskalla olla haavoittuvaisia, emme kokeile uusia juttuja ja näkökulmia, vaan taannumme menemään tutulla ja turvallisella. Kuulostaako tutulta?
Näin valon itsekin. Sosiaalisissa tilanteissa on fiksua laittaa puhelin äänettömälle, mutta mitäs kun niin käykin äänityön ammattilaiselle, myös sosiaalisissa tilanteissa ja sitä jatkuu neljä kuukautta? Vuodesta tuli kertaheitolla erilainen, kun menetin kesällä ääneni. Tuskaisen kesän jäljiltä lupa äänenkäyttöön tuli vasta syksyllä, leikkaushoidon jälkeen. Silloinkin viikkoja hiljaa. Mutta, kasvain äänihuulissa 0 – Jarkko 1. Voittajafiilis! Terveen paperit heltisivät lokakuussa. Olen kunnossa!
Maailma näyttää kovin erilaiselta äänettömänä. Mutta se myös opetti. Kuuntelemalla oppii enemmän kuin puhumalla. Tärkeintä on saada ihmisille kanava auki. Huomio. Kiinnostus. Tunne. Luo yhteys ja sinua seurataan.
Mielemme on hyvä suojautumaan uusilta opeilta ja ideoilta
Päästäksemme suojamuureista läpi, ihon alle, meidän pitäisi uskaltaa kertoa rohkeampia tarinoita. Ei niitä pirun tarinaksi naamioituja selontekoja tai yrityshistoriikkejä, vaan jotain sellaista, mikä saa sydämemme läikähtämään ja meidät samaistumaan tarinankertojan tunnetiloihin. Vai oletko koskaan miettinyt, miksi kysymme tunnetko tarinan?
Minä pelkäsin tulla nähdyksi haavoittuvaisena. Mutta nyt olen siitä kiitollinen. Heräsin. Inhimillisyys kosketti minuakin. Ja mitä useampi ihminen uskaltaisi tulla kaapeistaan, sitä inhimillisempi paikka tämä ihmisten internet olisi. Mieti seuraavan kerran jakaessasi, lisäätkö jälleen yhtä kiiltokuvaa vai paljastaisitko palan ihmistä. Huomaat kyllä eron.
Unohdetaan robottimaisuus ja kasvottomuus
Heitetään haarniskat ja kiiltokuvat mäkeen. Inhimillisyys voittaa täydellisyyden koska tahansa. Kasvottomuuden aika on ohi. Edelläkävijät rakentavat inhimillisyydestä käyttöliittymää ajatusmaailmaansa.
Ehdotukseni sinulle. Koita tulevana vuonna tulla kaapista ihmisenä, tuntea tarina ja läikyttää sydämiä. Tue myös muita matkallaan, sydän sydäntä vasten. Sillä pääsee kanavariippumattomasti parempiin tuloksiin. Synnyttämäsi fanit, sielunkumppanit, kyllä hoitavat jakelun. Luo merkityksellisiä kohtaamisia. Ole ihmisiksi. Ihminen. Epätäydellisyydessäsikin riittävä. Ole sinä, sinä riität.